Possu ja kili samassa paketissa: röhkimistä vai määintää, lätti vai pellonpiennar? Janica on aikamoinen pakkaus Pisarateatterissa, mutta onnistuuko kahden erilaisen luontokappaleen esittäminen yhdeltä tipulta?

– Lähden rakentamaan roolia lukemalla tekstiä sekä tekemällä ja kokeilemalla. Sieltä se sitten löytyy ajan kanssa – alkaa vain näyttelemään sitä, mitä sanoo. Jos ei sano mitään, sitä näyttelee mitä on.

– Hahmon mukana kasvan ja kehityn. On mentävä sisälle roolihahmojen ajatuksiin ja tapoihin. Tuplaroolissa joutuu vielä hyppäämään possun diivamaisesta roolista kilin ujouteen ja pelkuruuteen. Ohjaajan avulla näyttelijä osaa rakentaa nämä mielikuvina päähänsä ja sujuvasti muuntautumaan hahmosta toiseen. Haastavaa ja palkitsevaa.

Tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa viettävä pisaralainen on ottanut haasteen vastaan ja viime vuosien kokemuksesta päätellen, kenenkään ei tarvitse pettyä. Janicalla on vuosien saatossa ollut monen moista Taarastin lavalla, mutta tämän vuoden näytelmä perinteisen sadun ja modernin kaupunkitarinan välillä on uutta.

Janican mukaan teatterin tekeminen antaa valtavat mahdollisuudet kokea sellaista, jota muuten ei ole mahdollista kokea, se antaa luvan vaikkei sitä pyydäkään. Janica on ollut Pisaran riveissä jo pitkään ja into näyttelemiseen on kasvanut siinä määrin, että haaveissa siintelee mahdollisuus saada tehdä tätä joskus (puoli)ammattilaisena työkseen. Kokemusta on jo haettu teatterikorkeakoulun pääsykokeistakin.

– Koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Mun matka on alkanut Kannaksen ilmaisutaidon lukiosta ja aika näytellessä on mennyt nopeaan. Yhtään ei ole ajat muuttuneet, enkä ole yhtään vanhettunutkaan, vinkkaa Janica hymyillen. Ehkä näytteleminen nuorentaa! Ainakin nauru antaa ikää lisää, koska tämä harrastus ei sovi ryppyotsaisille.

Miten selvinnee Pikku-Kili susien, kettujen ja karhujen kanssa? Ehkä heikoimpia eivät olekaan Nisut tai Nasut, vaan ahneiden susien masut?

Teksti: Mari Mero, Pisarateatteri

Kuva: Mikko Turunen, Nastolan valokuvauskerho